Välillä noita tulee. Kaikki tuntuu niin epävarmalta ja silti niin tolkuttoman vääjäämättömältä, että tuntuu siltä, ku olis jo kuollut. Mutta joutuis silti olemaan siitä tietoinen. Vähän ku elävältä haudattu olo. Ja sit toisaalta jotain ihan päinvastaista: että on vaan niinku pakko tehdä jotain tällä elämällä.

Kyllä tässä se Millan epävarmuus on yhtenä tekijänä. Kaikkein isoimpana suorastaan.

Toinen on se, että nyt alkaa tuntua siltä, että mä opiskelen ihan väärää asiaa. Siis joo, kyllä mä tykkään kaikenlaisesta, mikä elää, biosfääri on mulle tärkee. Ja kai toi pedagogiikkakin jotenkin menee. Mut se tieteellinen lähestymistapa noihin juttuihin tuntuu ihan turhalta. Tai ainakin osittain turhalta. Tai ei ainakaan mun jutultani. Siinä jotenkin katellaan luontoa ihan väärällä tavalla, jonkun **tun mikroskoopin ja molekyylikaavojen läpi. Semmoseen mä niinku haaskaan elämäni parhaat vuodet.

Mä nään nyt jo itseni jossain koulussa lätkimässä jotain sata vuotta vanhoja piirtoheitinkalvoja oppilaiden silmille, ja ne puuhailee jotain ihan muuta siellä keskenään. Kahdeksasta neljään.

Mikä sitten olis mun juttuni?

Elämä ja erotiikka.
Paitsi että toi elämä on tosiaan vähän vaikee aihekokonaisuus, ja erotiikkakin näyttää johtavan... no joo, mielenkiintoisiin tuloksiin. Ei mulla ole mitään pahaa sanottavaa erotiikasta. Ehkä se on sitten se. Missäs sitä opiskellaankaan?

Ja jos nyt kuitenkin rupeisin opettajaksi, niin onhan siellä ne lukion tytöt!