Oli vähän outoa käydä sen luona pitkästä aikaa. Se paikka oli muodostunut niin erityiseksi... intohimon näyttämö. Sama sohva, sama punkka. Samat julisteet seinillä. Samat astiat. Se oli kaikki jotain semmosta, mitä mä joskus aikoinaan aattelin jo toisena kotinani.

Juotiin puokkiin pullo punkkua, juteltiin. Haikeaa.
Sannin sanoin: "Kyllä sitä välillä miettii, että olisko sittenkin pitänyt jatkaa."

Ehkä seuraavassa elämässä. Tai ehkä meidän lapset joskus löytävät toisensa, ja geenit pääsevät lopulta sekottumaan, niinku kohtalo oli määrännyt.

Vähän ne tutut huulet olis houkutellu suudelmiin, mutta kuiteskin me käytännössä vaan jäykisteltiin. Hyvä niin. Ei tartte katua mitään. Sovittiin, että nähdään jatkossa vähän useemmin. Maukan takia on parempi, että Sanni ottaa yhteyttä muhun enkä mä siihen.

Okei. Vanha kunnon "Me soitamme teille, älkää te soittako meille."