Me ollaan eläimiä. Sitä kautta on helppo ymmärtää itseään aika hyvin. Vai mitä?

Jos niinku vaikka aatellaan tätä tytöt ja pojat ja tykkääminen -juttua, niin eiks se semmonen "Kyllä luonto tikanpojan (Picidae) puuhun ajaa" ole aika hyvä kuvaus koko touhusta?

Tai niin sitä luulis. Mikä se semmonen luonto on, joka meitä ajaa? On jotain viettejä, joo, ja tarpeita, joo-o, mutta tää tykkäämistouhu kaiken maailman romantiikkoineen ja sellaisineen, niin eiks siinä oo aika paljon kaikkea muuta seassa?

Välillä sitä lukee jotain sellasia juttuja, ku että melkeen kaikki parisuhdekäyttäytyminen olisi valmiiksi geeneissä, tähän tyyliin:

– Parisuhteiden hajoominen yleistyy, kun ne on tommosen neljä-viis vuotta vanhoja. Se on just sellanen aika, jonka pariskunta tarvitsee, kunnes niiden jälkeläinen on tarpeeksi vanha, ettei se enää tarvitse kahta aikuista pysyäkseen hengissä. Sitten onkin jo kannattavampaa hakea uusia geeniyhdistelmiä uusien parittelukumppanien kanssa.

Jos tota nyt rupee miettimään, niin paskapuhettahan se on. Kulttuurista tossa on kyse eikä biologiasta.

Ensinnäkin: Miks muka just neljävuotias lapsi muka pysyisi jossain pusikossa vähällä vaivalla elossa? Ei varmana pysy.

Toiseks: Ihminen on laumaeläin, eikä sitä lastenhoitoa tartte järjestää jonkun länsimaisen ydinperhemallin mukaan. Eikä oo järjestettykään. Esimerkiks Afrikassa ei monissa kulttuureissa biologisella isällä ei oo paljon mitään väliä.

Koko selitys on vaan kehitetty perustelemaan, että miks just tää meidän kulttuuri olis jotenkin tolkuttoman luonnollinen.

Mut ku luontohan ei vaadi mitään muuta ku geeniperimän ylläpitoa, elikkä panemista ja hoivaamista.

Mä vähän luulen, että tää koko rakastamisjuttu on pelkää kulttuurista pintaa, jolla ihmisistä tehdään onnettomia. Semmosta ritariromantiikkaa, jonka kuuluukin päättyä surkeesti.

Mä oon päättänyt, että mä en enää rakasta enkä rakastu. Rakastuminen on luonnotonta.