Kiitti paljon teille, jotka kommentoitte. Välillä mä jo aloin epäillä, että lukeeko näitä mun horinoita enää kukaan. Oli ilahduttavaa huomata, etten mä kirjoita seinille.


Mä olin eilen Millalla, ja sitten illalla mä otin asian puheeksi. Oi voi. Se meni ihan hajalle ja rupes vakuuttelemaan, että se rakastaa mua, ja äh, voi paska. Mä yritin vakuutella, ettei siinä oo mitään vikaa, vaan että se vika on mussa. Ja se sano, etä se ainakin on intohimoinen, ja että sen takia se lopetti sen pianonsoitonkin, että sillä riittäis enemmän aikaa meille.

Tosta mä en teille ollutkaan kertonut: se katkaisi sen pianohomman aika pian sen jälkeen, kun mä olin ihmetellyt sitä sen soittamisen mielekkyyttä. Ehkä mä olin sen kanssa väitellessä vähän provokatiivinen, mutta en mä oikeesti siihen pyrkinyt, että se sen siihen jättäis, ja nyt mulla on siitäkin melkoinen morkkis.

Ja sit se alko itkeä ihan hillittömästi, ja mä yritin lohdutella sitä, mutta ei tainnut paljon auttaa. Tää on jotenkin väärin: aina, kun mies yrittää puhua tunteista, niin naiset alkaa itkeä, se on suorastaan paskamaista, ja siinä on semmonen kiristyksen maku. Reilumpaa olisi tehdä, niinku me miehet tehdään: jos on ihan pakko itkeä, niin sillon, kun kukaan ei näe.

Äh, nyt mä puhun koko ajan asian sivusta.

Vatvottiin tota intohimokysymystä joka tapauksessa aamuyöhön, kunnes oli pakko ruveta nukkumaan, ja tänään sitten näytti selvältä, että meidän on tosiaan parasta pitää pieni tauko. Ollaan kuukausi, ettei nähdä toisiamme hirveesti, ja katellaan, että miltä alkaa näyttää.


Huh huh ja voi voi.